No, olenko valmis alkamaan syödä lisää ja tuntea parepaa oloa? En.

En osaa kirjottaa mitään. Mut ahdistaa, surettaa ja itkettää. Välil taas ei tunnu yhtään miltään. Oon pelkkä kuori ja tuijotan tyhjyyteen. En ole hetkessä läsnä ja mun ilme pysyy samana, silmät seisoo.
Sit tänää oli kans vähä vaikeeta poikaystävän kaa. En nyt sanois et se piikitteli tai sano pahasti mulle tai mitään, mut jotenki oli kauheen närkästyny ja tuli paha mieli - luulin et kaikki johtu musta, mä oon paska. Sanon vääriä asioita. Olen idiootti. Myöhemmin se kysy mikä mulla on.

"Paha olo" "No kerro siitä"

En tiedä mitä kertoisin, ehkä vähän tota samaa mitä ylempänä. Silmät seisoo ja paha olo. Koko ajan. Sitä samaa väsymystä mitä oli aikasemmin. Se nyt taas pahentu pelkästä väsymyksestä paskaan oloonkin. Lopulta aloin itkeäkin. Se kysyi ja miksen ole sanonut ja pyysi mua jatkossa sanomaan. En mä ole osannut, tää on vaan melkein koko ajan, enkä haluu aina infota (kerjätä huomiota) millainen olo mulla milloinkin on. Se sano kans, et jos ois tienny et mul on tollanen olo, se ei ois sanonu mitään mitä oli sanonu. Lopulta alettiin puhumaan myös syömishäiriöstä, jota oltiin yritetty välttää. Aihe toi aina erimielisyyksiä, itkua, melkein riitaa ja molemmille pahaa oloa. Vaikeaa. En mä halua pahaa oloa sille. En ikinä!

Se sano (ja oon itekki miettiny sitä) et tää väsymys ja kaikki saattaa johtuu just tosta syömisestäkin. Aivan. No, olenko valmis alkamaan syödä lisää ja tuntea parepaa oloa? En. Olenko siis idiootti? Kyllä.

Uusi nimi blogille?

Äsh. Vihaan tän blogin nimeä, ihan tyhmä :D
Aluksi piti vain merkata ruoat ylös ja jos oli jotain asiaa niin kirjoitin. Toisin kävi?

Siis haluaisin keksiä uuden nimen blogille. Jos teillä on jotain ehdotuksia niin avatkaa vain suunne (: ! 

Jonkun suomenkielisen yrität keksiä. Hmm, hmm.

En ole olemassa. Puhelin soi ja soi ja soi.

Oon ollu mietteliäällä päällä. Oon ollu hiljaa ja yksin. Olen tarektunut ajatuksillani bussipysäkillä istuviin ihmisiin ja yrittänyt analysoida heitä, heidän luonnetta, tunteita ja elämää. Olen paastonnut kaksi päivää, olen oksentanut eilen. Mun paino on 47.3, liikaa. Miksi se ei laskenut?

Istuin lauantaina paniikissa lattialla, pelkäsin että joku ystäväni on talon ulkopuolella ja näkee minut, jos kuljen ikkunan ohi tai laitan valot päälle tai pois. En ole paikalla, unohtakaa minut. En ole olemassa. Puhelin soi ja soi ja soi. Laitan sen äänettömälle, niin ettei se edes tärise ja kauas minusta etten huomaa. Etten tunne syyllisyyttä siitä etten vastaa. Mutta tiedän jo, että minulle soitettiin. Syyllistyin jo.

En tiedä kuka olen. Välillä olen täysin varma, että olen tämä ihminen joka on vain hiljaa, pohtii ja tuijottaa eteen päin. Saatan myös olla se joka yrittää ilahduttaa muita. Voin juosta ja nauraa, hyppiä hyvän bändin keikalla. Viime aikoina en ole osannut olla kuin tuo ensimmäinen. Syrjäytynyt paranoidi. Miksi?

ulkka vaiiihtu!

Jee. Vaihdoin taas ulkoasua. Nyt se näyttää kivalta. Se edellinen värikäs oli aivan kamala, mutta silti tavallaan kiva. Hyi, mutta ei. Yäk.

Tämä aamu on lähtenyt kivasti. Hyppelin x-hyppyjä ja yllättäen päätin etten söisi tänään mitään. Piltit ja litkukeitot sallittu ja kaikki nestemäinen. Mukava olo. Ei mulla sillain ole mitään sanottavaa (Idiootti, miksi sitten kirjoitat?). Halusin nyt vain nopeasti ilmoittaa että tästä tulee ihan kiva päivä ja muutin ulkan kivemmaksi:3
Ihania viikonloppuja <3

"En ole tarpeeksi sairas"

Vastaus taas ei. Kävin eilen uudelleen Aurorassakin. "Onks sun noi viiltelyt ollu aina tota tasoa?", lääkäri kysyi kun huomasi käteni. "Joo on. Ei oo tarvinnu tikata." Sitten se sanoi vielä jotain. En muista. Halveksui minua. Olen huono viiltämään, mun pitäisi tehdä syvempiä viiltoja, mennä ambulanssilla sairaalaan? Mitä vielä. Mitä vielä että joku kuuntelisi minua?

Mulla on polikäynti onneksi pian. Viikon, kahden päästä. Yritän sitä kautta taas uudelleen.
Kun ne sanoivat osastolla etten pääse sinne, vaikka olin kertonut olostani ja puhuin itsetuhoisesti koska minulla on todella sellainen olo, viilsin heti kämpille päästyäni.
Jaksoin pitkästä aikaa rikkoa höylän, vanhat ovat jo aika tylsyneitä. Viilsin, viilsin uudelleen. Menin istumaan lattialle ja sotkin verta lattialle. Viilsin lisää ja sotkin lisää. Nappasin pöydältä sinisen tussin ja kirjoitin verien keskelle isolla:

"En ole tarpeeksi sairas"

Aurorassa ne sanoivat sitäkin eilen. En ole psykoottisessa tilassa, en tarvitse siis osastoa. Entä tämä masennus? On sen takia ennen osastolle päässyt, vai eikö? Kun en tarvinnut apua, mut suljettiin sisälle ja pakotettiin istumaan siellä. Nyt kun oikeasti tarvitsen apua (haloo! kuunnelkaa!) mua ei oteta tosissaan. Kirosin melkein, että tapan itseni. Ei auta. Itkettää. Mä oon lopussa. 

Tänään taas tullu oksennettua kolme kertaa. Mä oon lihonnu. Vaaka sanelee mulle numerot 48. Hetki sitten se alkoi neljäkutosella. En käsitä. Mun on pakko laihtua. Pakko. En ole jaksanut liikkua mitenkään. Olen syönyt, en liikaa, mutta tarpeeksi paljon. Tarpeeksi liikaa, että paino on noussut.

Mut mä en jaksa.

Hei oikeesti. 

En jaksa.

osasto kutsuilee..

Ugh. Hämmentävää, syötiin kolme kertaa päivässä ja mä oon lihonnu kilon. Ruoka oli terveellistä (ja hyvää) ja en syönyt isoja määriä. Silti, kilo. No, okei tuli syötyä suklaata ja vähän karkkia siellä. Ilman oksentamista. Jee! Mutta hyh, kilo. Kilo. Kilo.
Blaa, no jaa. Kerronpas että menen huomenna sinne osastolle. Siellä on tulopalaveri ja luultavasti menen sinne samalla. En ole täysin varma, mutta jaa. Häivynpäs kuvioista joksikin aikaa. Pelottaa vähän. Siitä on niin pitkä aika.
Olen niin helpottunut, että mulla on loisto syy olla poissa. En pääse paikalle. Olen osastolla. Mun ei tartte nähä ketään! Poikaystävää toki haluan tavata ja hän tuleekin moikkaamaan joskus :3
Äsh, ei ole mitään tärkeää asia ja sanottavaa. Väsyttää aivan helvetisti!

mutta ahdistaa että oon koko ajan vahtivan silmäparin alla.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
Aivan helvetin kamalasti. Sain sen ateriasuunnitelman ja heti sen saatua olen vetänyt sen ihan läskiksi. Ruokahalu on vähä niinkuin kadonnut. Tai ei, mutta joo. Poikaystävä vaahtoaa mulle kokoajan että mun pitää alkaa syödä sen mukaan. Mun pitää, mun on pakko, pakko, pakko. Ei.
Tänäänkin aloin hieman puhelimessa ja puhelun jälkeen itkeä. Sun pitää alkaa sydä sen mukaan. Ahdistaa. Vittu mua ahdistaa, tajua. Mä en halua ja en pysty. Piste. En halua.

Mennään tänä viikonloppuna mökille. Ensin ajatus tuntui sika kivalta, joo tai tuntuu vieläkin, mutta ahdistaa että oon koko ajan vahtivan silmäparin alla. Se katsoo että syön ja pakottaa ja tuputtaa varmasti. Hui älä lue tätä tai alan itkeä.
Mä en yksinkertaisesti jaksa puhua koko aiheesta tai keskustella. Mua pelottaa koko ajan että tulee riita. Mä en ikinä halua riidella pojan kanssa. En halua että se suuttuu mulle tai pettyy muhun. Tai niinku se sanoo, mun sairaaseen minään. Ei se mulle suutu vaan sille. Sama ihminenhän minä olen? Ei, et ole.

Lähdin "ovet paukkuen" laitoksen psykologilta eilen. Okei, en paiskonut ovia, mutta huusin ja kirosin hänet ja koko paikan maantasalle. Sitten lähdin kesken kaiken. Olin niin vihaa täynnä. Ne soitti ovikelloa sata kertaa ja soitti tuhat. Lähdin ulos ja sain viestin että ne tulee kohta sisälle omilla avaimillaan. Kerroin että olen kunnossa, en ole paikalla kämpilläni ja mua ei voisi vittuakaan kiinnostaa puhua niille nyt.
Sitten illemmalla omaohjaaja soitti että sen pitää kertoa mun äitille osastolle menosta. Olin ihan paniikissa, koska olin varma että äiti huutaa. Sanoin että haluan ensin kertoa asian itse, ja omaohjaaja sanoi että teeppä se tänään, sillä soitan huomenaamuna. Paniikki. Mitä mie sanon.
Lopulta soitin ja äiti ottikin asian todella hyvin. Hassua. Hoo, äitienpäivä meni muuten hyvin kans :3 Ei oksenteluja! Ja oli kivaa, söin sopivasti.

Mulla on siis tiistaina neuvottelu osastolla, en tiedä että menenkö sinne sitten silloin vai parin päivän päästä. Mulle on varapaikka jo viikonloppuna jos tulee sellainen olo, tuskin tulee? Eli menenkö sitten tiistaina. Huh, tervemenoa sitten. Älkää syöttäkö liikaa ja älkää huomatko tätä mitä ajattelen syömisestä. Hittolainen.
Kerronpas sitten myöhemmin enemmän kun tiedän (:

Ihanaa viikonloppua kaikille! Hih, teitä on jo 21 <3 Halit kaikille, oikein lämpimät ja rakastavat halit!

Äitienpäivää~

No niin. Tänään on siis äitienpäivä. Mennään lounaalle (buffet) minä, isä ja äiti. Mua pelottaa ja oon ajatellu sitä viime päivinä. Paljonko syön? Mitä jos he alkavat epäillä ja valittaa? Äiti on muutenkin nyt viikonloppuna koko ajan kysynyt että millon syön ja pyytänyt että syö jo. Muutenkin viime aikoina kommentoinut jotain vastaavaa.
Jos mä syön paljon ja tulee ahdistus, onko siellä vessa (totta kai on..?) ja millainen. Onko siellä täyttä? Ohuet seinät? Tiedätte mitä haen takaa. Pelottaa.
Syön varmaan ensin vähän ja sanon, että otan vähän kerrallaan ja maistelen, en heti isoa annosta. Sitten voin valittaa pissahätää, mennä vessaan ja tarkistaa sen. Sitten syön vähän lisää ja jos on hyvää niin paljon. Oksennan jos ahdistaa, en oksenna jos tuntuu hyvältä.

Tällaisia turhia mietteitä päässäni pyörii. Mitähän jännää muuta keksisin kertoa?
Lopetin siis ruokien merkkaamisen, siksen tule jatkossa päivittelemään niin usein, mutta tulen tekemään luultavasti pidempiä postauksia. Tai sitten en. No, kuitenkin, en merkkaa ruokia enää ylös tänne. Joskus on pakko merkata itselleen, jos tuntuu siltä, ei aina.
Otin paljon kuvia eilen ja en melkein muistanut syödä. Ei ollut nälkä, tai jos oli niin meinasin ottaa ruokaa, mutta syvennyinkin uudelleen asiaan mitä tein. Söin silti siis kolme kertaa. Ihan mukava päivä oli eilen. Katsoo millainen tästä tulee. Tahdon kuvata, kamala himo! Ihanaa!

päivystyksestä vitutus

"Mieti tätä vielä. Tarvitsetko osastoa? Jos vielä koittaisit jotain nuorisopolikontaktia. Voisit käydä siellä juttelemassa, niin asiat ehkä selvenee."

Enköhän mä ole pääni puhki miettinyt ja liian monta kertaa sanonut okei ja kääntynyt takaisin alla päin. En saa apua, en mistään. Aina ohjataan muualle ja kun ehdotan jotain, pitää miettiä vielä. En jaksa.

Päivystävä lääkäri otti yhteittä akuuttipoliklinikalle, josta mulle soitetaan n. viikon sisällä. Menen sinne, puhun ja mietitään tarvitsenko osastoa. Helvetti. Kuolema tulee mun mieleen koko ajan, en tajua sitä, en yhtään. Mä olin se kuolemanvastainen joskus enkä ymmärtänyt miten voi olla niin pohjalla, että tappaisi itsensä. Jotain jännää voi vielä tapahtua. Haluan nähdä sen. Ihan sama se on.
Akuuttiosasto ei myös olisi hyvä mun tapauksessa, koska se on niin lyhyt. Tarvitsen muka pitkäaikaista hoitoa, asiat liian solmussa. Yritin silti, jos olisin eden kahdeksi päiväksi voinut mennä rauhoittumaan akuutille. Vitut. Huostaanoton takia mun viime kesä meni aivan pieleen ja toivoin, että tästä tulee mahtava. Elämä tykkää haistattaa paskat mulle taas, et saa kivaa kesää. Itket ja istut sisällä.

* * *

Sittenpäs syömisiin. Aamulla söin muroja, päivystyksestä tullessa olin helvetin pahalla mielellä, itketti ja masensi. Eilen luulin että mut otetaan sisään, kivi hävisi sydämen päältä, nyt se palasi painavampana. Päätin mennä kaupan kautta, tietty. Idiootti. Ostin sitten vähän jotain, söin ja oksensin. Söin kans spaghettia paljon myöhemmin ja joskus paaaljon myöhemmin loput kaupan karkeista. Uusi oksennus, vaikka ensin olin puolituntia ihan okei. Mietin että jos paino nouseekin, voi ei ja menin pöntölle. Ulos tuli myös se kuusituntia sitten syöty spaghetti?! Ja aamulla otettu sinkkitabletti. Moi vaan ruoansulatus. Vittu moi sullekkin. Oli se vatsatauti ja luulin että se oli vaan sitä, mutta ehkä mä oon menny vähän rikki. Tänään ei kiinnosta. Paska päivä, ei muuta.

Äh anteeksi viimepostaus. Olin sekavassa mielentilassa. Mutta ne ajatukset on mulla edelleen, ainakin ystävään liittyen ja siihen, etten vain jaksa enää mitään. Mä päätin että lopetan ruokamäärien kirjoittamisen, se on liian hankalaa ja väsyttää entisestään. Toki voin niitä välillä tulla kertomaan. Mulla on myös ravitsemusterapeutti tällä viikolla. Tänään käyn myös puhumassa taas kriisipisteellä ja sanon taas, että mun on pakko päästä osastolle. Mun jaksaminen ei riitä edes normaaleihin asioihin, oon täysin romahtanut. Mietin itsemurhaa, en varmasti voisi silti tehdä sitä, mutta välillä tuntuu että jos edessäni olisi nappi "aloita alusta" niin harkitsisin jonkin aikaa painanko sitä. Mietin eilen ennen kuin menin nukkumaan mistä oloni johtuu. Mietin olisiko kaikkiparemmin jos vain muuttaisin kauaspois ja alottaisin alusta. Ehkä. Kyllä. Toki mulle jäis ikuinen pahaolo, syyllisyys, jos tekisin niin. Ja hain jo kouluun, hah, ei, en mä ole minnekkään muuttamassa. Aamupaino oli 46.6kg. Mulla oli harkinnassa, että ottaisin napakorun kun paino on 45, mutta tajusin etten pääsisi ehkä kesällä uimaan ja ollaan äidin kanssa mietitti kylpylälomaakin. Kesän jälkeen se sitten. Äh. Aivot stoppaa, mulla pyörähtää ajatus mielessä, mistä kirjottaisin, sitten se häviää, en muista enää, jään tuijottamaan tyhjään. En saa enää edes omista ajatuksistani kiinni. Mä olen aivan loppu. Toivon, että tällä kertaa mut otettais ees enemmän tosissaan ja päästettäis osastolle lepäämään. Vai pitääks mun mennä sairaalaan riehumaan terä kädessä ja viiltää henkilökunnan nähden ja huutaa, että joku tajuaa että mulla on oikeesti paha olo!